Minäpä en pienestä masennu. Minä olen positiivinen ja pirteä ilopilleri, joka saa energiaa muista ihmisitä ja nauttii aivan suunnattomasti kaikista sosiaalisista tapahtumista. Minulla on paljon ystäviä ja olen koko ajan jossain menossa. 

Vuotta myöhemmin tämä iloinen energiapakkaus viettää 10 tuntia päivästä makaamalla sängyssä läppäri sylissä, roikkuen Zoomissa tai Teamsissa, yrittäen esittää kiinnostunutta. Yövaatteet jaksetaan vaihtaa ehkä iltapäivällä, jos silloinkaan. Sosiaalinen kanssakäyminen rajoittuu lähinnä kaupassa käyntiin ja auta armias, jos uskallatkin suunnitella järjestäväsi illanviettoa ystäviesi kanssa – yhteiskunnan syyttävä sormi osoittaa suoraan opiskelijan retaleisiin, jotka haluavat vain ja ainoastaan juhlia. 

Mutta minä vain haluaisin takaisin kouluun. Hylkäisin juhlat, opiskelijatapahtumat ja ulkomaanreissut silmänräpäyksessä, kunhan vain pääsisin kouluun. Näkemään luokkakavereita, saamaan oikeaa, kunnollista lähiopetusta. Nauttimaan yhteisistä lounas- ja kahvihetkistä. Nousemaan joka aamu kellon soittoon ja pukemaan vaatteet ylleni.

Minä en ikinä uskonut muuttuvani tällaiseksi. Näen aina asioista niiden hyvät puolet ja jos olenkin surullinen, se ei kestä kauaa. Mutta nyt surullisuuteni ei lähdekään pois, ei, vaikka kuinka yritän, ja se on aivan mielettömän pelottavaa. Saatan purskahtaa itkuun ilman mitään kunnon syytä ja maata loppupäivän lamaantuneena sohvalla. Suru tuntuu fyysisesti, en pysty liikkumaan tai hengittämään.

Minä olen yrittänyt sopeutua ja yrittänyt jaksaa. Mutta jos kuulen vielä kertaakaan lauseet ”koitetaan jaksaa”, ”yhdessä tästä selvitään”, pian tämä loppuu” tai ”pidetään toisistamme huolta”, alan huutamaan. Mitä tämä toisista huolta pitäminen edes käytännössä tarkoittaa? Minun mielestäni korkeakouluopiskelijoista ei ole koronapandemian missään vaiheessa pidetty huolta. On oltu huolissaan lapsista, yrityksien konkursseista sekä riskiryhmäläisistä, mutta nuoret on unohdettu tyystin. Ne nuoret, joiden tätä yhteiskuntaa täytyisi tulevaisuudessa pyörittää – mikäli tässä maassa on enää yhtä ainutta työkykyistä ihmistä tämän myllytyksen jälkeen.

On korkea aika alkaa miettimään sitä kammottavaa hintaa, mikä tästä etäelämästä joudutaan maksamaan. On korkea aika antaa ääni niille koronan hiljaisille uhreille, joita tulee olemaan paljon enemmän, kuin itse virukseen kuolleita. Koronan mahti on nimittäin siinä, että se voi tappaa toisellakin tavalla; se tappaa nuoret, tulevaisuuden tekijät, hitaasti kiduttamalla. Masennuksen syvästä suosta ei nousta noin vain takaisin yhteiskunnan rattaisiin – siitä suosta ei välttämättä nousta ylös ollenkaan.

Olen itkenyt kohta vuoden ja olen saanut tarpeekseni. Lähdin jopa etäopiskelemaan Lappiin, mutta edes se ei tuo minulle enää iloa. En näe iloa enää missään. Kaikki tämä ahdistus herätti minussa kuitenkin ajatuksen kerätä yhteen korkeakouluopiskelijoiden kokemuksia korona-ahdistuksesta ja koota ne kirjaksi. Haluan kertoa niitä tarinoita, jotka hukkuvat mediassa koronatartuntatilastojen alle; haluan kertoa tarinoita ajasta, joita yksikään sukupolvi ei ole ennen kokenut. Haluan saada kuuluviin ne äänet, jotka kuuluvat fuksille, jo valmistuneelle, kesken lopettaneelle tai muuten vain uupuneelle opiskelijalle; jokainen tarina on tärkeä.

Mikäli haluat kertoa omia kokemuksiasi tai tiedät jonkun, jonka ajatukset pitäisi ehdottomasti saada kirjan kansien väliin, voit ottaa yhteyttä Instagramista löytyvän @melkeinelamaa-tilin kautta. Seuraamalla tiliä ja jakamalla sitä eteenpäin osoitat tukeasi tärkeän asian puolesta.