Alanvaihto on mahdollisuus – Millan tarina sairaanhoitajasta koneinsinööriopiskelijaksi

Olen aina pitänyt lentämisestä ja ollut kiinnostunut lentokoneista. Unelma-ammattini olisi lennonjohtaja. En kuitenkaan täytä lentäjäksi tai lennonjohtajaksi vaadittavia tiukkoja terveysvaatimuksia, joten olen joutunut miettimään muita vaihtoehtoja. Nuorempana oli jotenkin todella vaikeaa valita, mihin suuntaan haluaisi työelämässä lähteä silloin, kun varsinaiseen unelma-ammattiin ei ole asiaa. Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2011, ja muutin jo samana syksynä Tampereelle opiskelemaan. En oikeastaan edes tiennyt, että on olemassa aika paljonkin ammatteja, joissa voi työskennellä ilman mitään virallista koulutusta. Ajattelin, että on hankittava koulutus ammattiin, josta saa varmasti töitä. Silloin puhuttiin tosi paljon siitä, kuinka monet insinööriopiskelijat valmistuvat työttömiksi. Näillä ajatuksilla minusta piti tulla ensihoitaja. Valmistuin kuitenkin vuonna 2014 Tampereen ammattikorkeakoulusta perioperatiiviseksi sairaanhoitajaksi.

Alanvaihto on uusi mahdollisuus

Työskentelen edelleen opiskelun ohella leikkaussalissa ja pidän työstäni. Kuitenkin kaikki nämä vuodet olen miettinyt, pitäisikö kuitenkin hakeutua jollekin tekniselle alalle. Sairaanhoitajalla ja insinöörillä kun on aivan erilaiset mahdollisuudet edetä urallaan työvuosien kuluessa. Jo jotain viitisen vuotta sitten ajattelin, että olen aivan liian vanha opiskelemaan kokonaan uutta alaa. Silti aina silloin tällöin kävin etsimässä koulujen sivuilta, milloin ja mitä koulutuksia olisi alkamassa. Pyörittelin vaihtoehtona myös lentokonemekaanikon ammattikoulututkintoa. Luulin, etten todellakaan enää pääsisi korkeakouluun opiskelemaan ensikertalaiskiintiöiden vuoksi. Konetekniikka oli mielestäni kuitenkin parempi vaihtoehto siksi, että voin halutessani lähteä uudella urallani yhdistämään jo aiempaa osaamistani esimerkiksi sairaalalaitteiden valmistuksesta vastaavissa yrityksissä. Etenkin, jos lentokonepuolella ei satu valmistumisen aikoihin olemaan työpaikkoja tarjolla. 

Kun vihdoin uskaltauduin osallistumaan yhteishakuun, sain tiedon, että olen päässyt suoraan papereilla opiskelemaan konetekniikan (amk) monimuotoryhmään. Tammikuussa 2023 aloitin (taas) opiskelijana TAMK:ssa, vaikka olin valmistujaisjuhlissani lähes kymmenen vuotta sitten todennut, etten enää palaa tänne. 

Monimuotoryhmä on mahdollistanut sen, että pystyin edelleen jatkamaan päivätyössäni opintojen ohella. Jotenkin silloin kymmenen vuotta sitten opiskelu tuntui todella paljon raskaammalta, vaikka päätoimisena opiskelijana ei näin jälkikäteen ajateltuna ollutkaan muuta kuin aikaa tehdä koulutöitä. Ehkä näin vanhemmiten on oppinut aikatauluttamaan työnsä järkevämmin. Vaikka työelämän ja opiskelun yhdistäminen on mahdollista, ei se ole ainakaan omassa tilanteessani ollut kovin järkevää. Vapaapäiviä tai omaa aikaa ei ole käytännössä jäänyt käytännössä yhtään. Onneksi meillä alanvaihtajilla on mahdollisuus saada opintovapaata ja aikuiskoulutustukea, joiden avulla töitä voi vähentää tai jättää hetkellisesti kokonaan pois. 

Korkeakouluopiskelu on muuttunut todella paljon siitä, kun viimeksi olin opiskelijana. Monet kurssit ovat täysin sähköisenä ja esimerkiksi tenttejä on voinut tehdä tietyn aikaikkunan kuluessa silloin, kun itsellä on ollut rauhallinen hetki niiden tekemiseen. Pakollista läsnäoloa vaativaa opetusta on monimuotoryhmillä todella vähän. Tällaiset asiat ovat todella suuria helpotuksia, kun töiden lisäksi arkeeni kuuluu pieni lapsi.

Vaikka lukion matematiikan tunneista on jo aivan liian kauan aikaa, eikä silloin tullut opiskeltua fysiikkaa yhtään, niin ihan hyvin arvosanoin on tämä ensimmäinen lukukausi insinööriopintoja sujunut. Aikataulullisesti on välillä ollut todella tiukkoja tilanteita, mutta niistäkin on selviydytty. Koskaan ei ole liian vanha opiskelemaan, joten kannattaa lähteä tavoittelemaan unelmiaan!